Rakastan aamun varhaisia tunteja, heräävää ympäristöä ja hiljaisuutta.Jo varhaisesta lapsuudesta asti muistan olleeni perheen ainoa aamuvirkku joka hiippaili lumotussa aamuhämärässä kasteisella nurmikolla, kun muu perhe nukkui.Vilkas mielikuvitukseni näki hyönteisissä keijuja ja muita satuhahmoja,ja yöpaita lepattaen elin aamun pikkutunnit kesäisessä ihme maassa ja suloisissa saduissa.
Hyvin usein vanhempani löysivät minut käpertyneenä sängyn jalkopäähän,paljaat varpaat mullasta mustana,mutta onnellisen lapsen hymy kasvoilla.
Noista ajoista tuntuu olevan kovin pitkä aika, silti minut kesäaamuna löytää se hymy huulilla ulkona katsomassa heräävää puutarhaani ja tuumiessa uusia suunnitelmia,nauttien kauneudesta.
Tämän blogin perustaminen on ollut haastavaa sillä olen kovastikkin pohtinut josko välillä vähän asian vierestä rönsyilevä kirjoitustyylini ketään kiinnostaa, tiedän myös että välillä kovin korkealentoisetkin ideat ja ajatukset voivat lukijalta jäädä hämärään ajatuksista joita yritän tuoda julki.
Suurinpana käännekohtana pidän kuitenkin herännyttä rakkautta valokuvaamiseen.Olen kuvannut maisemia,eläimiä (jotka aina karkaavat kuvan reunaan tai kuvasta pois) ja tietenkin omia piha projekteja ja kasveja jotka jo huomattavasti helpompia kuvattavia.Tomaateissa sain yhden omasta mielestä onnistuneen kuvan ja sen jälkeen en ole saanut rauhaa...Eli tästä se alkoi...
Olin työpaikalle viemässä taukohuoneen maistelu raatilaisille muutamia pihvitomaatteja,lajeina muunmuassa White Queen,Blue Beauty,Marmande,Black Seaman (nimi jota en koskaan osaa kirjoittaa oikein) Ja otin pari ylimääräistä sillä päiväkausia oli mielen perukoilla kummitellut visuaalin kuva jonka halusin toteuttaa.Yllätyksenä ei tullut että Black Seaman voitti makuraadissa kirkkaasti-olihan se myös omasta mielestäni huippu tomaatti!
Tottakai sattui kovin tihkusateinen ja ankea päivä ja työpäivän päätteeksi halusin vain päästä kotiin ja kuivatella itseni rauhassa,saada jalat ylös...tiedättehän tunteen...takki aivan tyhjä.
Juuri ennen Stop merkiltä kääntymistä, päätinkin vain ajaa suoraan.Vaikka matkalla oli satanut tuntui se hieman vähentyneen ja ajattelin vain saada tämän idea madon poius päästä kummittelemasta...meren rantaan siis...
Sylissäni rekvisiittaa,tomaatteja,kameroita rämmin rannalla ja harmittelin tihkusateen yltymistä,sattui siellä olevan muutama veneilijäkin rantaan saapumassa ja vähänkös nolotti omat epämääräiset puuhat.
Tomaatin kutaleetkin karkasivat melkein mereen,ja saivat osumaa pintaan.Tuumin että tähänkö on tultu hulluudessa! Järkevä puoli minussa kapinoi vastaan,mutta luova puoli ei sitä tahtonut kuunnella,joskus vaan on tarve nähdä satuja...
Tämä otos näyttää niin paljon paremmalta pienenä kuvana,koska tomaattien raju tanssi rantakivillä näkyy niin selvästi suurennetussa kuvassa, nämä pari otostastani saa minussa heräämään sen pikku Eijan joka aamukasteisella nurmikolla keksi satuja ja se tuottaa suurta iloa,oli siinä järkeä tai ei.Toisaalta kyllähän sitä esimerkiksi ötököitä kuvatessa saa konttailla menemään,miksei sitten tomaatteja.
Kuvausretki päättyi autoon jossa tarkastelin sateelta suojassa,jälleen kastuneena otoksia ja en millään mahtanut itselleni mitään vaan pakko oli saada nautiskella Black Seamanit siltä seisomalta,hieman kolhuisina,suolaisina mutta ah! niin rikkaan maukkaina.Taustalla tuulilasiin piiskaava sade ja meren sumuiset tuoksut...
Lyhykäisesti voidaan siis tiivistää että tästä blokistani ei tule tietokirjoitukseen pohjautuvaa sivua,vaan matkaa muistoihin,elämyksiin ja satuihin joita nään ympärilläni...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti